Tammikuu lähenee loppuaan. Tähän kuukauteen on taas mahtunut vaikka mitä, vaikka välillä aika on tuntunut suorastaan matelevan. Koko tammikuun olemme mieheni kanssa jaksaneet vähähiilarisella ruokavaliolla ja karkkilakko (minun) pitää edelleen. Nia-tanssiakin olen ehtinyt tanssaamaan jo kolme kertaa, tänään oli kyllä eka kerta kun homma tuntui puuduttavalta, tykkään niin paljon vaihtelusta ja nyt kun on jauhettu samaa rutiinia, niin plääh.. Meille on kyllä perusteltu, miksi rutiinia nyt jauhetaan eli oman kehon tunnistamiseksi ja aistimiseksi ilman että koreografiaa tarvisi erikseen pohtia, joopa joo..

Minun vauvani täytti viime lauantaina vuoden ja imetys ei loppunutkaan..Aika jännä sinänsä, kun en todellakaan ole tehnyt lopettamisen eteen mitään. Mulla on vähä nyt vika päässä kun en raaski. Höh.

Vauvalla oli tosiaan syntymäpäivät ja kummit vierailivat. Kummit ovat niin mahdottoman mukavia ja kaikinpuolin kivoja ihmisiä. Mutta minua vaivaa ajatus, että mitähän he minusta ajattelevat. Eikö oo hullua? Tunnen alemmuuden tunnetta, huonommuutta ja jännitän, vaikka ystävälliset ihmiset ovat aidontuntuisesti minua kohtaan mukavia.. Toinen vika päässä, vaikka on vasta tammikuu.

Lasten kanssa on ollu ihan kivaa ja jotenkin kotiäitiys ja se, että on aikaa lapsille on ollut nyt palkitsevaa. Minua kosiskeltiin jo töihin, mutta en todellakaan ole  valmis siihen hullunmyllyyn. Tuntuu kuin lapset jäisivät heitteille. On jotenkin ihanaa olla läsnä nyt, tietää oikeasti mitä he tekevät.

Kuusivuotias menee huomenna yökylään ja minulla itselläni on mukavia muistoja yökyläilystä naapurissa ja aika ihkua kun omat lapset on jo sen ikäisiä, että hekin pääsee kaverille hihittään..

Esikoispojan koulunkäynti hapuilee edelleen, mutta opettaja ei kuulostanut eilenkään puhelimessa ihan maansa myyneeltä. Kertoi lapseni kovasti kehittyneen. Ihanaa! Kehittyisinpä minäkin!